Ikävä tuli kamala taas. Vetää aikalailla mielen maahan. Ihan käsittämätön tunne. Kylläpäs sitä toista voikin rakastaa näin paljon ja vielä huomata se vasta, kun on jo myöhäistä. Miksei tätä voinut vaalia silloin, kun siihen vielä oli mahdollisuus? Ei ne pienet eleet riitä joita yritin, vaan oikeaa läheisyyttä ja yhdessäoloa. Ongelmista puhumista.

No, eipä tullut viime yönä juurikaan nukuttua, kuten arvelin. Koneella roikkuessa meni aika. Se on mun tulevaisuuden koetinkivi, että pääsis siitä eroon. Lienee alle 8h unta viimeisen parin yön saldo. Täytyisi varmaan vielä parin tunnin torkut ottaa ja kolmeksi mennä parturiin. Oon vaan huono herääjä. Toki ei pitäis varmaan ehkä kaikkea yrittää kerralla, kun tässä on jo juomisen ja tupakanpolton lopettaminen päällä. Sekä tietysti tuon liikunnan lisääminen "ruokavalioon".

Tää päivä onkin mennyt melkein pelkästään sisätiloissa. Viime yönä en oikein saanut nukutuksi ja sama lienee edessä ensi yönäkin. Eipä sillä nyt sinänsä merkitystä, kun en koskaan ole mikään aamuihminen ollutkaan. Tykännyt notkua tietokoneella selailemassa sivuja usein aamuun saakka. Tämä on ilmeisesti myös exää vaivannut. Olen siis varmaan addikti (niistä myöhemmin lisää)? Jonkin verran tulee kyllä nykyään yritettyä liikkua, mutta sekin kipinä vielä täysin puuttuu. Olen nyt reilun viikon aikana pyöräillyt ehkä 50-60km ja kävellyt jonkun tunnin. Tänään tuli puhelimessa hetki juteltua ja heti sen jälkeen olotila aika alhaalla. Asumme kuitenkin vielä yhdessä, mutta hän on reissussa tällä hetkellä ja aikoo tulla kotiin torstaina. Ikävä on kyllä välillä sanoin kuvaamaton. Molemmat olemme uudet asunnot löytäneet, mutta hän pääsee muuttamaan tästä ensin pois, mikä ajatuksena hiukan häiritsee. Olisi ollut itselleni henkisesti helpompaa päästä tästä tilanteesta ensin irti. Nyt joudun asumaan tässä yksin ehkä parisen viikkoa, ennen kuin saan asunnon avaimet. Toiveissa on, että saisin asunnon kuitenkin aikaisemmin, kuin 1.8. Tupakan himo on valtava, olen nyt pari päivää ollut polttamatta. Ei sovi liikunta ja savuttelu kyllä yhtään. Olen toki useamman kerran röökin vedon lopettanut, eikä se itsessään ole mitään vaikeaa koskaan ollut, nou hätä. Päivä kerrallaan joka asiassa. Olut ei pyöri enää niin paljon mielessä kuin esim. viime viikolla, ehkä en ihan hukkaan menetetty toivo ole sillä sarallakaan.

Melkoinen pommi odotti kotona keskiviikkona, pari päivää ennen juhannusaattoa toiseksi viimeisenä työpäivänä ennen pyhiä. Menen kotiin töistä ja laskeudun avovaimoni viereen juttelemaan niitä näitä ja yhtäkkiä hän sanoo, haluan erota. Olen ihmeissäni, että miksi, vaikka kyllä ero on itsellänikin pyörinyt jo jonkin aikaa mielessäni, silti tilanne tulee yllättäen ja yhtäkkiä. Keskustelemme asiasta ja hän paljastaa ihastuneensa työkaveriinsa. En voi uskoa asiaa todeksi ja kaiken lisäksi hän lyttää päin näköä, että on mennyt asian sanomaan myös hänelle. Koen sen loukkauksena, että hän ei tule puhumaan minulle ensin. Tuntuu, että koko maailma olisi romahtanut yhdellä kertaa niskaan. Luottamus romahtaa täysin, koska olen aina uskonut siihen, että vaikeatkin asiat voi tulla ensin puolisolle kertomaan.  Ei meidän välillä ennen mitään luottamuspulaa ollut ja kaikista asioista voitiin keskustella. Puheyhteyttä ei oltu menetetty ja annoin kyllä sen minkä kykenin edelleen huomiota parisuhteellemme tuona puolen vuoden jaksona, minä aikana ihastuminen oli tapahtunut.

Myönnän toki, että ei se yllätyksenä sekään tullut. Olin sitä pelännyt jo, kun hän alkoi työkaverinsa kanssa kulkea töihin kimppakyydillä. Mitäpä sitä voi odottaa, jos kotona on aina humalainen mies, jota pitää enää kämppäkaverinaan ja jos ei mies ole kotona, on hän töissä. Jotenkin sitä osaa odottaa hiukan pahinta ja sitten kun se tulee, ei usko kuitenkaan. En ole ihan täysin varma, voiko tällaista antaa anteeksi, mutta lupaan ainakin yrittää.

Ajattelen ehkä liikaa itseäni, mutta itse en haluaisi nyt erota. Kaikki alkoi mennä mukavasti, sain vihdoin ja viimein vajaan 3 vuoden jahkailun päätteeksi raha-asiani kuntoon ja olisi tosissaan voinut ruveta harkitsemaan asuntolainan ottoa ja elämän eteenpäin katselua. Mietin jo hiljaa mielessäni, että voiko olla niin, että elämässäni ei koskaan voi olla tilannetta, että kaikki olisi ok? Toki alkoholinkäyttö ongelma mulla on, mutta siihen olen hakenut ja saanut apua.

Nää tekstit nyt tuli vähän pötköön, kun haluaisin alkaa kirjoittelemaan päivän kuulumisia, eikä miettiä menneitä. Tosiaan aika menee välillä melkein minuutti kerrallaan. Mielialat vaihtelevat todella äärilaidasta äärilaitaan. Kyllähän mä paska jätkä osasin olla ja olinkin, tästä ei voi muuta kuin ottaa opiksi!

Niin siinä sitten kävi. Kyllä puolisoni siitä monta kertaa sanoi, että juon liikaa. Ei se tarttunut päähän, kun en itse pitänyt sitä ongelmana. Teinhän työni hyvin, palkka rullasi makeasti tilille ja tein paljon ylitöitä. Ei se työntekoa haitannut, tuumasin. Mitä sie nainen valitat? Mä teen niinku mua huvittaa, rahaa tulee ovista ja ikkunoista, kaikki on hyvin vai onko? No ei todellakaan ollut. Viime vuonna jossakin vaiheessa päätin, että raha-asiat laitetaan nyt oikeasti järjestykseen ja hommaamme asunnon puolisoni kanssa. Sivustoilta katsoimmekin yhdessä asuntoja, jotka kiinnostaisivat. Puolisoni kävi paria katsomassakin, mutta itse en krapulatilan vuoksi päässyt näytöille ollenkaan. Aika säälittävää. Anteeksi rakas tästä. Raha-asioiden järjestely sai silti uutta puhtia, mutta edelleen oli vähän vaikeuksia näiden kanssa. Luonteeltani kun vähän olen sellainen, että jos jokin asia pitää saada, niin se sitten saadaan, vaikka jokin lasku jäisi maksamatta.

Juominen meni itsepetokseksi. Jotakin kuulin, kun sanoit ”Juot liikaa”. Aloin huijata itseäni ja avopuolisoani juomisen määrällä. En enää ostanut laatikkoa suoraan, vaan esimerkiksi 6-7 olutta, pari pinttiä lonkeroa ja viini tai viinapullon. Annoskoko pysyi samana, mutta näennäisesti näytti siltä, että join vähemmän. Paskat. Lienee sanomattakin selvää, että mitään seksielämää ei enää ollut, eikä ollut ollut pitkiin aikoihin. Olimme kämppiksiä, joista toinen on alkoholin suurkuluttaja ja toinen ei juo kuin siiderin tai kaksi perjantaisin. Senkin varmaan pakosta, kun toinen juo. Näin jatkui vielä puoli vuotta, kunnes puolisoani ei enää kiinnostanut tosiaan mitä tein tai miten paljon join, kunnes koitti se iltapäivä, kun puolisoni sanoi haluavansa erota.

Puolisoni oli ollut siinä uskossa, että en koskaan muutu ja pysyn tällaisena pummina kuten aiemmin kerroin, mutta sitten kaikki muuttuu. Otan itseäni sen verran niskasta kiinni, että päätän mennä oikeisiin töihin ja lakata leikkimästä raha-asioiden kanssa. Menen siis töihin, ehkä käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni. Työ on kuitenkin raskasta, työpaikka ahdistava ja työaika, no, sain sen itse silloin valita ja luulin tehneeni hyvänkin ratkaisun, mutta kuinka väärässä sitä voikaan olla? Työaikojeni takia yhteinen vapaa-aikamme kutistui olemattomiin. Näimme käytännössä enää viikonloppuisin ja välillä emme silloinkaan, koska tein työni niin hyvin, että työpanostani arvostettiin ja sain tästä syystä paljon ylitöitä. Yllätin siinä suhteessa itsenikin ja varmasti puolisonikin. Olin ollut varma, että en oikein ole työtä tekevää sorttia, vaan semmonen ikuinen sosiaalipummi, työnvieroksuja. Tulojen noustua radikaalisti ei enää kaupassakaan tarvinnut miettiä, että mitä sitä tänään syötäisiin ja ennen kaikkea mitä sitä tänään juotaisiin, varsinkin viikonloppuisin. Alkoholi valtasi elämässäni pääroolin.

Raha-asioiden kanssa on silti työpaikasta huolimatta edelleen saamattomuusvaikeuksia. Annan tilanteiden luisua siihen pisteeseen, että joko maksan laskun nyt tai saan siitä merkinnän rekisteriin. Aivan typerää käytöstä näin jälkikäteen ajateltuna. Vanhasta tavasta on vaikea päästä eroon, oli tilanne sitten mikä hyvänsä näköjään. Vaikka vakuutin itselleni ja puolisolleni, että nyt saan vihdoin raha-asiat kuntoon ja että maksan laskuni vihdoin ja viimein pois, menee siihen kuitenkin vielä lähes 3 vuotta aikaa.

Alkoholi astui tosiaan kuvioihin voimakkaasti. Voihan se olla, että join jo aiemmin kaikki rahat mitä tuli, mutta itselläni on niin lyhyt ja valikoiva muisti. Kuitenkin tulojen noustua ei enää tarvinnut miettiä, että otetaanko laatikko olutta vai viiniä ja olutta. Juomisesta tuli tapa ja ongelma. Viikolla jo alkoi miettiä, että menisikö töihin viikonloppuna vai ottaisiko kännit. Puolisostani en piitannut. Käynnit hänen kotipuolessaan vähenivät, mutta enpä tiedä olisiko sillä ollut merkitystä, koska samat ongelmat sielläkin olisi ollut, siis juominen. Tällöin alkoi myös puolison vähättely ja arvostuksen hiipuminen. Eromme oli jo lähellä 2010 alkutalvesta, mutta jotenkin siitä sain vielä asian puhuttua. 2011 alkuvuodesta iski toinen kriisi, jonka seurauksena masennuin voimakkaasti ja olin juomatta parisen kuukautta. Työntekoa juominen ei varsinaisesti koskaan haitannut eli työt tein edelleen hyvin. Jos töitä oli viikonloppuisin, niin join tuolloin sitten vähemmän, mutta join varmaan kuitenkin jotakin. Alkoholista oli tullut pakokeino todellisuudesta. En juuri tosiaan ole sosiaalinen kaveri ja juominen keskittyikin lähinnä kotona ryypiskelyyn. Toiselle varmasti hankala tilanne katsoa, kun ei itse juo ja puoliso juo itsensä pimeäksi aina kun mahdollista. Luojan kiitos, että en loppujen lopuksi ole aggressiivinen kaveri, enkä täten koskaan ole käynyt puolisooni käsiksi. Sen sijaan olen ilmeisen kova jankuttaja humalassa ja ei hän ikinä mulle uskaltanut vastaan sanoa, jos olin kännissä. Juominen siis käytännössä räjähti käsiin.