Puolisoni oli ollut siinä uskossa, että en koskaan muutu ja pysyn tällaisena pummina kuten aiemmin kerroin, mutta sitten kaikki muuttuu. Otan itseäni sen verran niskasta kiinni, että päätän mennä oikeisiin töihin ja lakata leikkimästä raha-asioiden kanssa. Menen siis töihin, ehkä käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni. Työ on kuitenkin raskasta, työpaikka ahdistava ja työaika, no, sain sen itse silloin valita ja luulin tehneeni hyvänkin ratkaisun, mutta kuinka väärässä sitä voikaan olla? Työaikojeni takia yhteinen vapaa-aikamme kutistui olemattomiin. Näimme käytännössä enää viikonloppuisin ja välillä emme silloinkaan, koska tein työni niin hyvin, että työpanostani arvostettiin ja sain tästä syystä paljon ylitöitä. Yllätin siinä suhteessa itsenikin ja varmasti puolisonikin. Olin ollut varma, että en oikein ole työtä tekevää sorttia, vaan semmonen ikuinen sosiaalipummi, työnvieroksuja. Tulojen noustua radikaalisti ei enää kaupassakaan tarvinnut miettiä, että mitä sitä tänään syötäisiin ja ennen kaikkea mitä sitä tänään juotaisiin, varsinkin viikonloppuisin. Alkoholi valtasi elämässäni pääroolin.

Raha-asioiden kanssa on silti työpaikasta huolimatta edelleen saamattomuusvaikeuksia. Annan tilanteiden luisua siihen pisteeseen, että joko maksan laskun nyt tai saan siitä merkinnän rekisteriin. Aivan typerää käytöstä näin jälkikäteen ajateltuna. Vanhasta tavasta on vaikea päästä eroon, oli tilanne sitten mikä hyvänsä näköjään. Vaikka vakuutin itselleni ja puolisolleni, että nyt saan vihdoin raha-asiat kuntoon ja että maksan laskuni vihdoin ja viimein pois, menee siihen kuitenkin vielä lähes 3 vuotta aikaa.

Alkoholi astui tosiaan kuvioihin voimakkaasti. Voihan se olla, että join jo aiemmin kaikki rahat mitä tuli, mutta itselläni on niin lyhyt ja valikoiva muisti. Kuitenkin tulojen noustua ei enää tarvinnut miettiä, että otetaanko laatikko olutta vai viiniä ja olutta. Juomisesta tuli tapa ja ongelma. Viikolla jo alkoi miettiä, että menisikö töihin viikonloppuna vai ottaisiko kännit. Puolisostani en piitannut. Käynnit hänen kotipuolessaan vähenivät, mutta enpä tiedä olisiko sillä ollut merkitystä, koska samat ongelmat sielläkin olisi ollut, siis juominen. Tällöin alkoi myös puolison vähättely ja arvostuksen hiipuminen. Eromme oli jo lähellä 2010 alkutalvesta, mutta jotenkin siitä sain vielä asian puhuttua. 2011 alkuvuodesta iski toinen kriisi, jonka seurauksena masennuin voimakkaasti ja olin juomatta parisen kuukautta. Työntekoa juominen ei varsinaisesti koskaan haitannut eli työt tein edelleen hyvin. Jos töitä oli viikonloppuisin, niin join tuolloin sitten vähemmän, mutta join varmaan kuitenkin jotakin. Alkoholista oli tullut pakokeino todellisuudesta. En juuri tosiaan ole sosiaalinen kaveri ja juominen keskittyikin lähinnä kotona ryypiskelyyn. Toiselle varmasti hankala tilanne katsoa, kun ei itse juo ja puoliso juo itsensä pimeäksi aina kun mahdollista. Luojan kiitos, että en loppujen lopuksi ole aggressiivinen kaveri, enkä täten koskaan ole käynyt puolisooni käsiksi. Sen sijaan olen ilmeisen kova jankuttaja humalassa ja ei hän ikinä mulle uskaltanut vastaan sanoa, jos olin kännissä. Juominen siis käytännössä räjähti käsiin.